Viimeinkin

Lumikelloja on noussut kukkaan kahdeksan kipaletta. Yhteensä neljässä eri paikassa. Ja minä kuulkaa istutin sen viisikymmentä lumikellon sipulia. Ehkä ne loput vielä miettivät, ollako vai eikö olla. Tämä ei ollut heidän keväänsä.

Timjami, tavallinen ja sitruunainen, jaksaa nousta vihreänä. Joka talvi mietin, että kyllä se nyt kuoli, mutta timjami kiittää epäluottamuksesta ja nousee terhakkana kiven kyljestä.

Nämä pirteät tulppaanin lehdykäiset ponnahtavat köynnöshortensian kuivien lehtien alta. Ne ovat punaisia. Taikka keltaisia. Jompia kumpia, sellaisia perustulppaaneja kumminkin. Juu kyllä ne oli keltaisia.

Syysleimu (Phlox paniculata) ihan pikkuruisena, yksi lempikukistani. Perennat ovat kuin muuttolintuja. Lähtevät talveksi etelään ja palailevat hissukseen kevään tullen. Kesäkukatkin ovat ihastuttavia, vaikka hetken lapsia ovatkin, mutta niihin ei kiinny kuten perennoihin.

 Narsisseja aloittamassa matkaansa jälleen kerran. Olisivatkohan Ice Follies, tai sitten ei. Olen tallettanut puutarhapäiväkirjani niin varmaan paikkaan, etten itsekään pääse siihen käsiksi ja näemmä muistikin on hapero ja pää höperö.

Olen tökännyt keväisin väsähtäneet Tete- narsissini multaan ja sieltä ne punkevat ylös vuoden päästä sitkeinä ja heleinä. Kukintakin on ollut edellisinä keväinä ihan kohtuullista. Ruskeaan risu- ja lehtimereen on kaikki kirkas ja piristävä tervetullutta.

Loppukin lumi suli viime sunnuntain auringonpaisteessa. Pihamme on aina mattimyöhäinen, mutta nyt tuntui, että muualla leikataan jo nurmea ja meidän varjoisa katveemme on vielä lumiukon pystytystä vailla. Vaan niinpä maa paljastui, kun sitkeästi vartoi - märkä nurmi, jolla ei liikoja viitsi astella. Vierusmetsässä näkyy jo puolisen senttiä kielon lehtitötteröitä. On mitä odottaa!

Hitaasti hyvä tulee

Taimet kasvavat tukevasti, vaikka joka päivä siunailen valon vähäistä määrää. Miten omituisia ovatkaan rakennusarkkitehdit ja -piirtäjät ja mitä suunnittelijoita niitä onkaan, kun eivät ota taloa rakentaessaan lähtökohdaksi keväistä taimikasvatusta. Prioriteetit ovat heiltä hukassa. Mullan ja siementen ja valon kohdalla lukeepi heillä arvovapaa.

Tuoksuherne (eikö hajuherne ollut riittävän korrekti, kun piti nimi muuttaa,
vai olenko minä maalainen vain itsekseni puhunut hajuherneestä?) kasvaa vartta vimmatusti ja nojailee rosmariiniin. Se on venyttänyt olemustaan nopeasti. Ehkä liikaakin, tuo huikentelevainen kasvi. Maitokellon taimi (Campanula lactiflora) miniminipieni. Jos se olisi pienempi, sitä ei olisi. Noh, minä odotan.

Tiedän, että jossain päin isänmaatani krookukset jo kukkivat aivan valtoimenaan, mutta minun urheat pikkuiseni nousivat katteen ja hiekoitussepelin joukosta vasta viikonloppuna penkan sulettua. We're alive!

Rusakot muuten ruokailevat alkuillasta parin metrin päässä takapihastani... niin mielelläni kun heidän antaisinkin laiduntaa metsässä, en soisi heidän ottavan harha-askelia pihalleni. Taidan järjestää vartioinnin.

Tallitiet ovat jo näin sulia ja kuivia. Lunta on pelloilla enää siellä sun täällä, varjon kohdalla paksummin. Aika moni pelto tulvii sulamisvesien vuoksi. Laukkoskella näin keskellä lammeksi muuttunutta peltoa puolikkaan laiturin. Sen pääty kohosi kohti taivaita kuin Titanic upotessaan. Mikä historiallis-kultturelli näky ja vielä tasan sata vuotta alkuperäisen jälkeen!

Lunta tupaan

Takatalvi on aina yhtä kurja juttu, mutta huhtikuu - tuo kuukausista julmin -  osaa lähettää räntäsateen vaikka vappuyöksi. On se sellainen vintiö. Eli toivotaan, että lunta ei enää tänä keväänä tarvitsisi tieltään lapioida.

Lumi on kietoutunut hauskasti puiden oksiin. Itseasiassa epäilen, että keijuilla ja muulla pikkuväellä on lakanapyykkiä oksilla kuivumassa.



Kyllä se lumi sulaa, vaikka aamulla pahalta näyttikin.



Oravakin loikki hämmentyneenä tuoreessa lumihangessa. Se oli jo vaihtanut

vaatteensa selkeästi kesäkuosiin ja yhtäkkiä tilanne vaatikin talvisenharmaata villapaitaa. Etukenossa vaappuen se pähkäili elämää ja muutoksen alituisuutta ja kiisi sitten kohti juoksuhautoja. Ehkä talviasusteet oli varastoitu sinne.

Elämä nousee pintaan

Lumikello (Galanthus nivalis) on pompahtanut salaa esiin ja kasvattanut

jo nupunkin. Jippiaijee! Samaten kaveriltani saadut iirikset ovat levinneet ja nostaneet lehtitötterönsä maan pinnalle. Viime keväänä ne jo kukkivat, mutta nautinto oli lyhyt, sillä kissa mokoma teloitti kukat narullaan. (Kissani ulkoilee narussa ja leikkii välillä giljotiinia.) Eikä tämä ole edes aprillipila, sillä otin kuvat maaliskuun puolella.

Ei uskoisi, miten iloiseksi voi tulla silmäillessaan rusakon papanoita, auringonkukansiemeniä, maatuvia lehtiä ja rusehtavaa sulavaa maata!

Mietityttää myyrätuhot: toissa keväänä kukkasipulit olivat kadonneet, syöty tai nakerreltu, viime keväänä vain muutamaa oli maisteltu. Lumikellojakin istutin kymmeniä... jos vain yksi nousee, kato on ollut suuri ja myyrät pulleita! Mutta yksikin on olematonta parempi!