Taimet kasvavat tukevasti, vaikka joka päivä siunailen valon vähäistä määrää. Miten omituisia ovatkaan rakennusarkkitehdit ja -piirtäjät ja mitä suunnittelijoita niitä onkaan, kun eivät ota taloa rakentaessaan lähtökohdaksi keväistä taimikasvatusta. Prioriteetit ovat heiltä hukassa. Mullan ja siementen ja valon kohdalla lukeepi heillä arvovapaa.
Tuoksuherne (eikö hajuherne ollut riittävän korrekti, kun piti nimi muuttaa,
vai olenko minä maalainen vain itsekseni puhunut hajuherneestä?) kasvaa vartta vimmatusti ja nojailee rosmariiniin. Se on venyttänyt olemustaan nopeasti. Ehkä liikaakin, tuo huikentelevainen kasvi. Maitokellon taimi (Campanula lactiflora) miniminipieni. Jos se olisi pienempi, sitä ei olisi. Noh, minä odotan.
Tiedän, että jossain päin isänmaatani krookukset jo kukkivat aivan valtoimenaan, mutta minun urheat pikkuiseni nousivat katteen ja hiekoitussepelin joukosta vasta viikonloppuna penkan sulettua. We're alive!
Rusakot muuten ruokailevat alkuillasta parin metrin päässä takapihastani... niin mielelläni kun heidän antaisinkin laiduntaa metsässä, en soisi heidän ottavan harha-askelia pihalleni. Taidan järjestää vartioinnin.
Tallitiet ovat jo näin sulia ja kuivia. Lunta on pelloilla enää siellä sun täällä, varjon kohdalla paksummin. Aika moni pelto tulvii sulamisvesien vuoksi. Laukkoskella näin keskellä lammeksi muuttunutta peltoa puolikkaan laiturin. Sen pääty kohosi kohti taivaita kuin Titanic upotessaan. Mikä historiallis-kultturelli näky ja vielä tasan sata vuotta alkuperäisen jälkeen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti