Tuoksuavat hernehet

Melko heikko tarkennus - excuse me.

Epämääräistä kirjavuutta luvannut siemenpussi iti hitaasti, kasvoi hyvin hitaasti ja kaikki näytti siltä, että eihän tästä mitään tule. Hukkaan män hyvät siemenpussit.

 

Mutta sepä näytti minulle epäuskoiselle närhen värkit ja olen saanut ihmetellä lukuisia erivärisiä haju... anteeksi tuoksuherneen kukkasia.

 

Vaaleanpunaisia, vaaleansinisiä, pinkkejä, valkoisia, tummanvioletteja, vaaleanvioletteja, keltaisia, keltaoransseja, punaisia ja tummanviinipunaisia.

Ihan uskomattoman hienoja, herkkiä ja hyväntuoksuisia.

 

 



Pihassa pitää olla syysleimua, sanoo sisäinen puutarhurini. Onneksi se on helppo ja kiitollinen kasvatettava.

 

 



Liekö tämä valkoinen muoto harakankellosta, vai jokin muu mutaatio?

Hortensiapensas on kököttänyt pihassani kukkimatta kolme kesää. Se on edellisen omistajan istuttama ja olen odotellut, milloin se malttaisi kukkia. Lehtiä on tullut kotiloiden iloksi runsaasti ja muutenkin se on näyttänyt hyvinvoivalta. Tänä kesänä päätin, että kun ei mitään silmäniloa näytä ilmaantuvan, koko horsma saa luvan lähteä tiluksiltani syksyn tullen.

Ja naps! Silloin huomasinkin yhden (1) ison nupun ja peruin rumat mietteeni. Aika pitkään ja hartaudella hortensia nuppuaan kasvatti ja kypsytti, mutta kaunis ilmestyshän sieltä lopulta alkoi paljastua. Katselisi noita useampaakin samalla vaivalla!

Lilja, jonka nimestä, suvusta ja lajikkeesta ei ole tarkempaa tietoa, kasvatti neljä isoa kukkaa, jotka kukoistivat parisen viikkoa. Tuoksu oli äitelän saippuamainen, mutta siitä viis. Komea oli.

Liljat ovat kauniita, kestäviä maljakossa ja jotenkin arvokkaita kukkia. Ehkä vähän liiankin arvokkaita ja arvonsa tuntevia maalaismaiseen makuuni.

Kesän satoa I

Laitanpa vähän muistiin kesän 2012 kukkasatoa.

Unikot olivat pitkiä ja niitä oli paljon.

Sitten tuli sade rankka ja unikot vei.

Pionien nuppuja pompsahti esiin reilusti yli kymmenen.

Se on henkilökohtainen ennätys

ja en ollut shortseissani pysyä.

Kun kukinta oli komeimmillaan,

tuli aika monta sadetta rankkaa

ja pionit ne vei.

Vaaleanpunainen herkkä kauneus

muuttui ruskeaksi liiskatuksi mössöksi.

En pysty sanomaan asiasta enempää.

Akileijoja ei mikään monsuunikuuro masenna.

Kestäviä kukkia, leviäviä myös.

Akileijan viehättävin aika on kesäilta.

Kauempaa katsottuna näyttää,

että kukat leijuvat ilmassa

reilun metrin korkeudella,

vihreän lehdistön yllä.

Sekalainen, hieman huonolle huolenpidolle jäänyt

rinteeni kukki täysillä; boheemisti ja huolta vailla.

Kaikki sievästi sekaisin.

Rentoakankaalin sininen kukka on hieno ilmestys

ja ko. maanpeitekasvi kirjavine lehtineen

leviää mukavasti,

mutta ei ihan maahumalan hulluudella.

Alkukesästä Kreetan tulppaani (hm?)

oli piristävä väripilkku.

Patjarikkopatja on pienentynyt talven aikana,

valkoinen värimuunnos liki kadonnut.

Ketoneilikka selkeästikin mietti tämän kesän

olemassaolon mielekkyyttä.

Kuten me kaikki toisinaan.

Hieman vaikeaa tämä

omien vihertuherrustensa muistiinbloggaus,

sillä kuvia en saa Vihersiipeen ladattua.

Jos yksi kuva vie 10 minuuttia

ja toinen 20, alkaa kärsivällinenkin ihminen

repiä hiuksiaan.

Harmi!

Sen kuitenkin vielä muistiin talletan,

että kaikki kasvit kasvavat vimmatusti

ja narsissit kukkivat yli odotusten.

Pioneissa n. 15 nuppua ja laventeli

eli yli tämänkin talven.

Viimeinkin

Lumikelloja on noussut kukkaan kahdeksan kipaletta. Yhteensä neljässä eri paikassa. Ja minä kuulkaa istutin sen viisikymmentä lumikellon sipulia. Ehkä ne loput vielä miettivät, ollako vai eikö olla. Tämä ei ollut heidän keväänsä.

Timjami, tavallinen ja sitruunainen, jaksaa nousta vihreänä. Joka talvi mietin, että kyllä se nyt kuoli, mutta timjami kiittää epäluottamuksesta ja nousee terhakkana kiven kyljestä.

Nämä pirteät tulppaanin lehdykäiset ponnahtavat köynnöshortensian kuivien lehtien alta. Ne ovat punaisia. Taikka keltaisia. Jompia kumpia, sellaisia perustulppaaneja kumminkin. Juu kyllä ne oli keltaisia.

Syysleimu (Phlox paniculata) ihan pikkuruisena, yksi lempikukistani. Perennat ovat kuin muuttolintuja. Lähtevät talveksi etelään ja palailevat hissukseen kevään tullen. Kesäkukatkin ovat ihastuttavia, vaikka hetken lapsia ovatkin, mutta niihin ei kiinny kuten perennoihin.

 Narsisseja aloittamassa matkaansa jälleen kerran. Olisivatkohan Ice Follies, tai sitten ei. Olen tallettanut puutarhapäiväkirjani niin varmaan paikkaan, etten itsekään pääse siihen käsiksi ja näemmä muistikin on hapero ja pää höperö.

Olen tökännyt keväisin väsähtäneet Tete- narsissini multaan ja sieltä ne punkevat ylös vuoden päästä sitkeinä ja heleinä. Kukintakin on ollut edellisinä keväinä ihan kohtuullista. Ruskeaan risu- ja lehtimereen on kaikki kirkas ja piristävä tervetullutta.

Loppukin lumi suli viime sunnuntain auringonpaisteessa. Pihamme on aina mattimyöhäinen, mutta nyt tuntui, että muualla leikataan jo nurmea ja meidän varjoisa katveemme on vielä lumiukon pystytystä vailla. Vaan niinpä maa paljastui, kun sitkeästi vartoi - märkä nurmi, jolla ei liikoja viitsi astella. Vierusmetsässä näkyy jo puolisen senttiä kielon lehtitötteröitä. On mitä odottaa!

Hitaasti hyvä tulee

Taimet kasvavat tukevasti, vaikka joka päivä siunailen valon vähäistä määrää. Miten omituisia ovatkaan rakennusarkkitehdit ja -piirtäjät ja mitä suunnittelijoita niitä onkaan, kun eivät ota taloa rakentaessaan lähtökohdaksi keväistä taimikasvatusta. Prioriteetit ovat heiltä hukassa. Mullan ja siementen ja valon kohdalla lukeepi heillä arvovapaa.

Tuoksuherne (eikö hajuherne ollut riittävän korrekti, kun piti nimi muuttaa,
vai olenko minä maalainen vain itsekseni puhunut hajuherneestä?) kasvaa vartta vimmatusti ja nojailee rosmariiniin. Se on venyttänyt olemustaan nopeasti. Ehkä liikaakin, tuo huikentelevainen kasvi. Maitokellon taimi (Campanula lactiflora) miniminipieni. Jos se olisi pienempi, sitä ei olisi. Noh, minä odotan.

Tiedän, että jossain päin isänmaatani krookukset jo kukkivat aivan valtoimenaan, mutta minun urheat pikkuiseni nousivat katteen ja hiekoitussepelin joukosta vasta viikonloppuna penkan sulettua. We're alive!

Rusakot muuten ruokailevat alkuillasta parin metrin päässä takapihastani... niin mielelläni kun heidän antaisinkin laiduntaa metsässä, en soisi heidän ottavan harha-askelia pihalleni. Taidan järjestää vartioinnin.

Tallitiet ovat jo näin sulia ja kuivia. Lunta on pelloilla enää siellä sun täällä, varjon kohdalla paksummin. Aika moni pelto tulvii sulamisvesien vuoksi. Laukkoskella näin keskellä lammeksi muuttunutta peltoa puolikkaan laiturin. Sen pääty kohosi kohti taivaita kuin Titanic upotessaan. Mikä historiallis-kultturelli näky ja vielä tasan sata vuotta alkuperäisen jälkeen!

Lunta tupaan

Takatalvi on aina yhtä kurja juttu, mutta huhtikuu - tuo kuukausista julmin -  osaa lähettää räntäsateen vaikka vappuyöksi. On se sellainen vintiö. Eli toivotaan, että lunta ei enää tänä keväänä tarvitsisi tieltään lapioida.

Lumi on kietoutunut hauskasti puiden oksiin. Itseasiassa epäilen, että keijuilla ja muulla pikkuväellä on lakanapyykkiä oksilla kuivumassa.



Kyllä se lumi sulaa, vaikka aamulla pahalta näyttikin.



Oravakin loikki hämmentyneenä tuoreessa lumihangessa. Se oli jo vaihtanut

vaatteensa selkeästi kesäkuosiin ja yhtäkkiä tilanne vaatikin talvisenharmaata villapaitaa. Etukenossa vaappuen se pähkäili elämää ja muutoksen alituisuutta ja kiisi sitten kohti juoksuhautoja. Ehkä talviasusteet oli varastoitu sinne.

Elämä nousee pintaan

Lumikello (Galanthus nivalis) on pompahtanut salaa esiin ja kasvattanut

jo nupunkin. Jippiaijee! Samaten kaveriltani saadut iirikset ovat levinneet ja nostaneet lehtitötterönsä maan pinnalle. Viime keväänä ne jo kukkivat, mutta nautinto oli lyhyt, sillä kissa mokoma teloitti kukat narullaan. (Kissani ulkoilee narussa ja leikkii välillä giljotiinia.) Eikä tämä ole edes aprillipila, sillä otin kuvat maaliskuun puolella.

Ei uskoisi, miten iloiseksi voi tulla silmäillessaan rusakon papanoita, auringonkukansiemeniä, maatuvia lehtiä ja rusehtavaa sulavaa maata!

Mietityttää myyrätuhot: toissa keväänä kukkasipulit olivat kadonneet, syöty tai nakerreltu, viime keväänä vain muutamaa oli maisteltu. Lumikellojakin istutin kymmeniä... jos vain yksi nousee, kato on ollut suuri ja myyrät pulleita! Mutta yksikin on olematonta parempi!

Kummittelijat

Viime keväänä pihalleni nousi kaksi kummittelijaa, joista molemmat olin jo autuaasti pariksi vuodeksi unohtanut. Nuo tulokkaat eivät pitäneet kiirettä kasvussaan, mutta olivat tervetulleita, vaikka toista en tunnistanutkaan ja eipä se itseään esitellytkään. Hyvän päivän tuttuja kuitenkin olimme. Jos molemmat tai edes toinen pompahtaa maisemiin tänä keväänä, lupaan pitää kemut vaikka ihan keskenäni.

Toinen oli kirjopikarililja (Fritillaria meleagris), jonka uskoin kadonneen ylivirkeän naapurini kuopsuttelun vuoksi. Ei naapuri sentään ihan pihalleni tullut rikkaruohoja repimään, mutta ei paljon puuttunut. Etuoven eteen kuitenkin. Kirjopikarililjoja on myös valkoisia ja muistaakseni niitä kasvaa luonnonvaraisena Ahvenanmaalla. 

Mutta tuo punainen kukka, olisikohan se jonkinlainen tulppaani. Pari vartta nousi keväisestä mullasta ja perässä kukat. Iloinen yllätys! 

 

 

Mutta näitä palleroita odotan ehkä eniten. Suloisia pullukoita, joista hyvän onnen myötä kuoriutuu pitsipilvi, tyllitöyhtö, hattarahuntu. P i o n i! Tämä  nimenomainen on muistaakseni (Paeonia) Sarah Bernhard, joka lienee helposti kasvatettava ja kestävä, koska sain sen kasvamaan ja kukkimaan puolihuomaamatta.

Se itää sittenkin

Kun on monesta asiasta kiinnostunut ja laajalle haaroittunut, eivät kaikki kiehtovat asiat mahdu yhteen blogiin. Hyvä jos yhteen päähän. Pelkään aikaa, jolloin väkerrän lisäksi kirjailu-, neule-, historia- tai kirjallisuusblogia.

Tarkoitukseni on siis kirjoittaa talteen omia viherväkerryksiäni. Kaikki edesottamukseni hortonomian alalla eivät ole olleet muistiinmerkitsemisen arvoisia, mutta virheistähän oppii, viimeistään sitten kun häpeän puna on hälventynyt poskilta ja aivot pystyvät taas vastaanottamaan uutta informaatiota.

Valitettavasti asustan hämärissä oloissa. Päivänvalo ei loista suoraan mihinkään huoneeseen, koska etelänkin puolelta olemme hieman "kuopassa" ja korkeiden mäntyjen varjostamina. Pohjoinen taas on pohjoinen. Siemenkasvatus kärsii hieman, sillä taimista tulee helposti pitkiä hentoja roikaleita niiden viruttaessa itseään valoa kohti.

Ylimmässä kuvassa pygmi-kehäkukkia (Calendula officinalis) ja alhaalla huiman pitkä tuoksuherne (Lathyrus odoratus). Tuoksuherneen siemeniä piti liottaa yhden ohjeen mukaan 8 tuntia ja toisen ohjeen mukaan vuorokausi ennen kylvöä. Otin asian suurpiirteisesti ja siemenet uiskentelivat kipossa reilun kaksi vuorokautta. Lisäksi kasvatan sitruunabasilikaa ja unikkoja (Papaver orientale 'Coral Reef). Ja osa siemenistä on vielä kylvämättäkin.
Noita "koralli-unikoita" kasvatin viime keväänäkin, mutta nepä eivät itäneet. Nyt itivät; pikkuruiset varret nousivat mullasta. Pieniä olivat siemenetkin. En edes nähnyt niitä harittavilla silmilläni. Kunhan jotain roiskin multaan ja toivoin elämän voittavan.

Olen pitänyt pihapäiväkirjaa ja se on toiminut mainiosti. Vain kuvien puute on vaivannut. Kukkien kasvatus ja hoitohan on nimenomaan visuaalista, esteettistä toimintaa. Ovathan ne useat hyväntuoksuisia ja mukavalta tuntuvia, mutta näköaisti kukkasista eniten nauttii.